Joskus syksyllä päässäni välähti ajatus siitä, että voisinkin tänä vuonna muuttaa jo perinteeksi muodostuneen uudenvuoden vieton Savukosken mökillä hiihtovaellukseksi. Talvivarusteeni olivat uusiutuneet melko tehokkaasti viime aikoina, ja niiden käyttöön ja ominaisuuksiin pitäisi saada rutiinia ennen pitkälle reissulle lähtöä. Hyvä ajatus!

Tuumasta siis toimeen. Tapaninpäivänä suuntasin auton keulan kohti pohjoista, miettien miten ihmeessä saisin kaikki tavarat pakattua ahkioon, kun niiden mahtuminen autoonkin teki tiukkaa. Siinä ajellessa ja mietiskellessä taas välähti. Tällä kertaa tosin välähdys ei ollut päänsisäinen, vaan ulkoistettu valtatien varteen pysäköityyn pakettiautoon ja sen sisällä kököttävään automaatti-paparazziin. Ei ihan paras mahdollinen alku reissulle.

Pakkastaidetta

Saavuin perille mökkiä lähinnä olevan talon pihaan seuraavana aamupäivänä suurin piirtein samoihin aikoihin, kuin auringon ensisäteet välähtivät horisontin yläpuolelle. Saattoivat ne toisaalta olla jo viimeisiäkin säteitä, sillä tuohon aikaan vuodesta päivän paisteesta saa nauttia noin 40 minuutin ajan. Kirpeässä -20 asteen pakkasessa pakkasin ahkion (johon tavarat mahtuivat ihan helposti), laitoin sukset jalkaan ja suuntasin kohti mökkiä. Reittiä oli ajettu moottorikelkalla useampaan kertaan, joten pienestä lumikerroksesta huolimatta tuo parin kilometrin matka sujui leppoisasti, ja reilu 70-kiloinen pulkka seurasi perässäni jopa yllättävän kevyesti.

Välähdys tulitikun päässä aloitti kamiinassa puiden ja liekkien välisen iloisen leikin. Mökin sisälämpötila oli sekin reilu 10 astetta miinuksen puolella. Tuvan lämpiämistä odotellessa mukavan hien sai kuitenkin pintaan, kun lapio polut vessalle ja joelle yli 70cm syvään hankeen. Aikainen lumentulo syksyllä ja paukkupakkasten puuttuminen olivat aiheuttaneet sen, että joessa jäätilanne oli huomattavasti ohuempi kuin yleensä tähän aikaan. Sulia paikkoja oli näkyvissä useita, eikä normaaliin avantopaikkaankaan tarvinnut edes tehdä reikää, sillä jostain ylempää puski vettä jään päälle ja vesiämpärit sai helposti lapioitua täyteen. Päätin lähteä katsomaan huomista vaelluksen aloitusta varten turvallisen ylityspaikan jo valmiiksi. Sellainen löytyikin pienen etsiskelyn jälkeen, mutta päätin kuitenkin, etten ahkion kanssa hiihtäisi siitä yli, vaan menisin ensin itse ja vetäisin pulkan sitten narulla perässä. Näin ei pääsisi syntymään sitä karmivaa tilannetta, jossa yksinäinen hiihtäjä humahtaisi jäihin ahkion kanssa.

Aamulla kahdeksan aikaan, juuri kun hämärä mahdollisti hiihtämisen ilman lamppua, oli ahkio pakattu ja hiihtäjä valmiina ja täynnä intoa. Innontäyteisyys ei kuitenkaan kestänyt kovinkaan kauan, sillä joen ylitettyäni ja noin 100m hiihdettyäni saavuin kelkkareitin varteen ja vilkaisin gepsiä. Se oli sammunut. Uudelleenkäynnistys, ja välähdys näytöllä, mutta sama lopputulos. Muutaman kerran vielä yritin, vaan laiha oli saalis. Sinällään itse gepsin puuttuminen ei olisi ollut kovinkaan iso ongelma, sillä maasto olisi pitkälti tuttua ja minulla hyvät kartat mukana. Isompi ongelma siitä tuli sen vuoksi, että tässä uudessa gepsissä oli samassa myös satelliittipohjainen InReach-viestisysteemi. Yksinvaeltajalle se on tärkeä turva, joten tälläkin kertaa olin sopinut tukijoukkojen kanssa, että laitan kerran vuorokaudessa viestin, että kaikki on ok. Niinpä siis laitteen ongelmat keskeyttäisivät reissun joka tapauksessa. Päätin palata mökille, jossa on sen verran kenttää tavalliselle puhelimelle, että voisin ilmoittaa suunnitelmanmuutoksesta ja tuvan lämmössä tutkailla laitetta. Ja alkaa kehittämään plan B:tä.

Mökille palattuani ja kamiinan sytytettyäni päätin laittaa saman tien viestin muuttuneesta suunnitelmasta. Paikka on aivan kuuluvuuksien rajamailla, joten suuntasin pihalle kuistin päähän, josta yleensä viestin saa varmimmin lähtemään. KLONK! Oven kolahtaessa kiinni takanani koin taas välähdyksen. Tämäkään ei ollut mikään älynväläys vaan pikemminkin päinvastoin. Ja tuon älyttömyyden välähdyksen myötä tajusin, että mökin ovi on lukossa, avaimet varmassa tallessa takin taskussa ja takki sisällä mökissä. Ja minä paitahihasillani parinkymmenen asteen pakkasessa oven väärällä puolella. Ilmeisesti samoihin aikoihin gepsin sammumisen kanssa joku oli vetänyt pistokkeen seinästä myös omasta järjenjuoksumatostani. Siinä hetken jos toisenkin kirosin ja kuuntelin, kuinka itsetuntoni rippeet ropisivat kuistin lankkujen välistä mökin alle. Mitään hätää ei kuitenkaan ollut, sillä ahkiossa oli lämmintä vaatetta ja naapuritalolla vara-avain. Joten Plan C kehiin ja avaimen hakuun.

Seuraava aamuna reissuun lähtö oli taas estetty. Voi paska – kirjaimellisesti. Pakki aivan sekaisin. En kokenut suurta tarvetta muuttaa vaelluksen tarkoista riukutreeniksi, joten päätin edelleen pysytellä mökillä. Voisihan sitä mökilläkin testailla, kuinka paljon polttoainetta keitin vie lunta sulattaessa. Ja voisihan sitä käydä kokeilemassa, miten plussan puolelle noussut lämpötila vaikuttaa kulkemiseen. Mutta siinä vaiheessa, kun liian vähän esilämmitetty keitin päästeli ilmoille sinisen liekin sijaan lähinnä sarjan välähdyksiä ja märässä hangessa kahlaus oli vienyt mehut jo muutaman kymmenen metrin jälkeen, aloin olla jo aika kypsä epäonnistumisiin ja epäonnisuuteen.

Onko kahvi jo kohta valmis?
Märän hangen tuskaa

Keitin minttukaakaot ja istuin pitkään tuijotellen pimenevää iltaa. Mielessä pyöri monenlaisia ajatuksia ja harvat niistä olivat kovin positiivisia. Hetken jopa kyseenalaistin koko pitkän reissuni mahdollisuuden tai ainakin järkevyyden. Siinä höyryävä kuksa kädessäni se lopulta tuli – oikea älynväläys. Ymmärsin, että kaikista juonenkäänteistä huolimatta tästäkin seikkailusta jäi käteen aika paljon. Vaikka opit eivät monilta osin olleetkaan niitä, joita lähdin tavoittelemaan.

Nyt tiedän, että pystyn päätöksiä tehdessä pitämään turvallisuuden päällimmäisenä mielessä, vaikka mieli tekisi tehdä muuta. Varusteistakin opin yhtä ja toista. Ja yhtenä tärkeänä asiana oli myös ihan konkreettisesti huomata, että joillakin keleillä ja epäsopivissa olosuhteissa ahkion kanssa hiihtäminen on yksinkertaisesti lähes mahdotonta. Ainakaan ei jää liian ruusuista kuvaa aurinkoisista kantohangista, kun alkaa ensi talven reittiä suunnittelemaan. Suurin anti reissusta taisi kuitenkin tulla korvien välin toiminnasta; mokia, huonoa tuuria ja kenkkumaisia päiviä tulee vuoden aikana ihan 100% varmasti. Niistäkin päivistä voi kuitenkin päästä yli itsensä keräten ja hammasta purren. Tai jopa itselleni ja tilanteen absurdiudelle nauraen, kuten minä sillä hetkellä. Höyryävä kaakaokuksa edelleen kädessä.

Mökin pihassakin voi telttailla

Seuraava välähdys tuli muistin sopukoista. Opiskelukaverini oli Kiilopäällä harjoittelemassa, ja muistelin hänen maininneen, että mökissä olisi tilaa. Tekstiviestillä sain asiaan nopeasti varmistuksen, ja päätin seuraavana aamuna suunnata kohti Kiilopäätä. En enää pysynyt laskuissa oliko kyseessä Plan C vai D vai Q, sen verran useaan otteeseen suunnitelmat olivat vaihtuneet.

Kaamoksen upeaa valoa

Kiilopäällä ystäviä oli lopulta enemmänkin. Päätimme uudenvuodenaattona hiihdellä illansuussa Niilanpään tuvalle makkaranpaistoon ja kaakaolle. Taivas oli pilvetön, joten hiihto sujui hissukseen tähtien ja kuun valossa. Muutama raketin välähdyskin matkan aikana nähtiin, mutta ne eivät jotenkin istuneet tunnelmaan. Oli rauhallinen ja onnellinen tunne, sellaista luonto ja hyvä seura saavat aikaan.

Kiilopään rinteillä kelpasi hiihdellä

Ja tämän älynvälähdyksen saattelemana alkoi vuosi 2020.

-Ulko-Vesa

Vastaa