Päivä 21 Junkers-Tsaarajärvi (14,0km)

 Oli poikkeuksellisen lämmin yö. Mittari ei laskenut alle 13°. Aamulla kuitenkin tuuli kovempaa kuin kertaakaan aiemmin tällä reissulla. Mutta kerrankin oikeasta suunnasta. Sadekin, tuo vanha tuttu, oli tullut vieraisille ja ropsutteli teltan pintaa. Aamupalan aikana sade kuitenkin hiipui tihkuksi ja lopulta, kun pistin pääni ulos teltasta, olikin jo pouta. Ei hassumpi aloitus päivälle.

Tuuli oli siis todella kova. Välillä se tarttui kulkijaankin niin vahvasti, että piti ottaa sivuaskeleita. Onneksi suunta, sekä tuulen että minun, oli sen verran yhteneväinen, ettei tarvinnut vastatuuleen puskea. Kulku oli siis vahvassa laitamyötäisessä. Etelässä tällaisista tuulista aletaan jo laatia myrskyvaroituksia, mutta täälläpäin vain todetaan että ”jaahas, onpas tänään ilmaa liikkeellä”.

Kuva21.1
Tyhjää Kaldoaivissa.

Lounaalla joutui jo hiukan etsiskelemään tunturipaljakasta sopivaa paikkaa, johon keittimen saisi edes hiukan tuulelta suojaan. Se ei nimittäin pysynyt edes ”hengissä” tuulen voimasta. Saattaa hyvin olla, että seuraavalle reissulle pakkaankin mukaan tutun ja turvallisen Trangian.

Olen viime päivinä huomannut, että porot päästävät paljon lähemmäs ennen kuin kirmaavat karkuun. Onkohan minusta viikkojen aikana jo haihtunut ihmisyyden haju? Toivottavasti kyse kuitenkin on lähinnä voimakkaasta tuulesta.

Tänään oikeastaan koko kävelyn ajan on näkynyt Tsuomasvarri. Sama tunturi, jonka laelta tähyilin tähän suuntaan alkumatkalla. Tsuomasvarrin näkyminen vasemmalla puolellani ja takana näkyvä Guorboaivi ikään kuin pienentävät aiemmin mielessäni suunnattomalta tuntunutta Kaldoaivin erämaata. Kummatkin olivat näköetäisyydellä ja vain päivän-parin matkan päässä.

Kuva21.2
Taustalla Tsuomasvarri

Tänään tuli täyteen yhtäaikaisesti sekä 3 viikkoa että 300 kilometriä! Luvut kuulostivat omaankin korvaan suurilta, olihan toiseksi pisin vaellukseni 9 päivää ja 165km. Aika ja kilometrit ovat menneet täällä nopeasti, kumpikaan kun ei ollut retken päätarkoitus. En tullut tänne nielemään kilometrejä tai suorittamaan jotain, vaan viettämään kesälomaan luonnossa. Jonkinlainen pieni ylpeys noita lukuja miettiessä kuitenkin heräsi. Tatteja, sanoi poromies.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Näitä pohtiessani tein väärän reittivalinnan. Päätin muuttaa alkuperäistä reittiä ja valita suon sijaan kivikon. Mutta sainkin molemmat, useamman kilometrin ajaksi. Ärsytti. Lisäksi vielä onnistuin suolla taas maalaamaan itseni nurkkaan. Pakko oli laittaa pakki päälle ja kiertää. Ärsytti vielä enemmän.

Kuva21.3
Oudon tumma vesi järvessä.

Tämän päivän jälkeen loppuu poluttomat erämaataipaleet, jos nyt huomista paria ensimmäistä kilometriä ei lasketa. Loppumatka onkin merkittyä reittiä, jonka kaiken lisäksi olen jo kertaalleen kulkenut. Silloin täynnä intoa ja suuria odotuksia.

Päätin siis eilen, että kuljen tuonkin pätkän kuitenkin ihan rauhassa ja nautiskellen. Vaikkei uusia upeita maisemia enää avaudukaan, voin silti tunnelmoida nuotioilla ja ennen kaikkea muistella menneitä viikkoja. Yrittää jotenkin sisäistää niiden merkitystä.

Yöpaikaksi valikoitui pieni mäentömpäre Tsaarajärven rannalla. Sen vastarannalla on tupa, jossa yövyin menomatkalla. Nykyisyys ja menneisyys alkavat olla aika liki toisiaan.

Kuva21.4
Tsaarajärven rannoilla.

 

Päivä 22 Tsaarajärvi-Huikkimajoen tupa (13,2km)

 Sääkoneen kuljettaja on palannut lomiltaan ja näyttää nyt viimeistä päivää töissä olevalle kesähessulle, mihin kaikkeen sääkone kykenee. Eilen illalla demonstroitiin tuuli- ja sadeominaisuuksia. Sellainen myräkkä, että alkoi oikeasti olla jo lähellä, ettei teltta lähtenyt lentoon. Yöllä tämä parivaljakko kokeili, kuinka nopeasti kone reagoi komentoihin; pieniä, lyhyitä sadekuuroja, jotka alkoivat aivan tyhjästä ja loppuivat kuin seinään. Ukkonenkin jyrähteli, mutta onneksi niin kaukana, että jyrähdykset olivat jo pyöristyneet ja pehmenneet hennoksi kuminaksi. Aamulla heräsin moniajotestaukseen. Tuuli oli edelleen kova, sade ropisi teltan kattoon, mutta aurinko silti lämmitti teltan toista kylkeä. Melko lämmin ja kostea herätys.

Kuva22.5
Jäähyväiset poluttomille taipalaille.

Noin 3 kilometrin pätkä teltalta poroaidan portille ja samalla Sevetti-Pulmanki -reitille oli yllättävän raskas. Kosteikkoa ja suota toisensa perään. Ylipäätään Kaldoaivi, ainakin näillä kohdilla, on huomattavasti kosteampaa ja kivikkoisempaa kuin Paistuntureiden erämaa.

Poroaidan portille saapumisesta alkoi ”kotimatka”. Tähän asti olin puoliväkisin pitänyt ajatukset siinä, että on vielä paljon uutta nähtävää, mutta siitä ajatuksesta oli nyt aika luopua. Tilalle tuli kuitenkin nostalginen ja lämmin tunne. Kävellessä tunnistin paikkoja, joissa olin tulomatkalla levähtänyt ja soita, joiden ylitysten muistin tuottaneen päänvaivaa (ja märkiä kenkiä). Lounaalle pysähdyin Silisjoen varteen ja tein tulet täsmälleen samalle paikalle kuin kolmannen päivän lounaalla.

Kuva22.2
Kohta jossa menneisyys ja nykyisyys kohtasivat.

Silloin istuskelin pienen koivikon suomassa varjossa, nyt lekottelin auringon lämmössä kivellä. Mieleeni palautui ajatuksia ja tuntemuksia, joita koin 19 päivää aikaisemmin. Silloin olin täynnä intoa ja odotuksia, hiukan jännitystäkin. Samalla olin kuitenkin tietoisempi siitä, montako kilometriä olin kävellyt ja mihin olin suunnitellut jatkavani. Suorittamista, vaikken sitä silloin tiedostanut.

Nyt kivellä istui seesteisempi mies. Rauhallisempi, joustavampi, mukautuvampi. Mies, joka katselee mieluummin liekkien leikkiä nuotiossa tai veden poukkoilua koskessa, kuin käveltyjen kilometrien määrää gepsistä. Itsevarmuus ja taidotkin olivat kasvaneet, ainakin vaelluksen suhteen. Menomatkalla varjossa istui tavallinen harmaa kivi, mutta nyt auringossa lekotteli Kaldoaivin korkein kivi.

Kuva22.4
Pilvilintuja.

Uskoisin, että paljon muutakin on näiden viikkojen aikana muuttunut. Jotain pysyvästikin toivottavasti. Mutta eipä ole tarvetta kiirehtiä siitäkään mitään johtopäätöksiä tai oletuksia tekemään, antaa ajan näyttää.

Kyllä huomasi taas, että on ammattilainen asialla. Työn jäljestä sen heti huomaa. Tarkoitan tietenkin sääkoneen kuljettajaa. Taisi ihan vain malliksi kisällille näyttää, kuinka tehdään täydellinen vaellussää. Oli mukavan lämmin, n.20°C, muttei kuitenkaan niin kuuma, että hiki virtaisi valtoimenaan. Ja juuri sopiva pieni tuulen vire kuivasi sen, mikä kaikesta huolimatta pintaan puski. Aurinko paistoi lähes koko päivän, käyden vain välillä pilven takana, jotta ilma ei lämpiäisi liikaa.

Kuva22.3
Täydellinen ilma ja merkitty polku = helppoutta

Iltapäivälläkin hallitsevana ajatuksena oli menneiden muistelu. Tunnelmat palasivat ajoittain mieleen, kun tulin jollekin erityiselle paikalle. Tuossa purossa uittelin varpaita. Oli muuten kuuma silloin. Ja tuossa on tuo jännän näköinen niitty.

Alun perin ajattelin, että tämän jo kerran kuljetun osuuden uudelleenkävely olisi tylsää ja että ainoa ajatus olisi Sevettijärvellä odottava auto ja Inarissa odottava pizza. Olin väärässä. Tämä on oikeastaan juuri sopiva tapa kääntää ajatukset hetkeksi menneeseen ja muistella näitä ikimuistoisia viikkoja. Kun nyt on uudestaan samassa paikassa, konkretisoituu se muutos, joka tunnelmissa, ajatuksissa ja itsessänikin on tapahtunut matkan varrella.

Yöpaikaksi valitsin Huikkimajoen autiotuvan. Istuin pitkään pihan tulipaikalla ihastellen maisemaa ja järveä ja tulta ja oloani. Kevensin kantamuksiani tekemällä kahdet tömäkät minttukaakaot.

Kuva22.7
Näissä maisemissa ei vain voi stressata.
Kuva22.6
Viimeiset tulet.

Mietin sitä, että porot ovat hävinneet jonnekin. Mennessä niitä oli näillä seuduilla niin paljon, että niiden näkeminen kärsi jo inflaation. Mutta nyt en ollut nähnyt kuin yhden pienen porojengin Silisjoen rantamilla. Outoa. Poissa olivat myös kapustarinnat. Ilmeisesti ne pitävät piipittävää seuraansa matkalaisille vain poikasten ollessa pieniä.

Illalla ei meinannut uni tulla, joten kävin kuvaamassa peilityyntä järveä ja jäin odottelemaan auringonlaskua tuvan vieraskirjaa lukien.

UNADJUSTEDNONRAW_thumb_15a1
Tyyni järvi, tyyni mieli.

Kuva22.9

Yhtäkkiä aivan ikkunan editse meni poro ja pysähtyi siihen syömään. Hetken siinä mutusteltuaan se kuitenkin jatkoi hitaasti matkaansa. Päätin käydä ovelta kurkkaamassa, josko se olisi jäänyt johonkin lähistölle. Olihan se. Parin metrin päähän ovesta. Se otti hätäisesti muutaman juoksuaskeleen ja minä taas otin hätäisesti kameran esiin. Ei ollut porolla kiire minnekään. Vilkuili vain välillä, että missä se tollo kameransa kanssa menee. Lopulta se jolkotteli kauemmas ja minä takaisin tupaan. Vaan hetken päästä se tuli uudestaan ikkunan eteen ja sama näytelmä toistui. ”Et taida olla niitä vanhimmaksi eläviä yksilöitä”, ajattelin ja palasin tuvan lämpöön. ”Tai sitten sinulle on äiti opettanut, ettei jalkaisin kulkevasta ihmisestä ole vaaraa. Ei se kiinni saa kuitenkaan. Niitä mustaa jokea pitkin metallikarhun sisällä kiitäviä ihmisiä pitää varoa. Ne on vaarallisia.”

Kuva22.11
Peloton poro.

 

Päivä 23 Huikkimajoen tupa-Sunddejávri (23,7km)

Nukuin yön huonosti. Edellisestä huonosta yöstä onkin jo aikaa. Johtuikohan siitä, etten enää osaa nukkua sisätiloissa ja lämpimässä, vaiko siitä ettei mieli ole enää niin kiinni tässä hetkessä vaan ajatukset karkailevat jo kotipuoleen.

Jännä huomata, miten eri tavalla muistin polun ja maaston. Muistikuvani oli, että näillä kohdin oltiin valtaosin ylängöllä, ja vain käväistiin välillä laaksoissa. Polunkin muistelin olevan mukavan kapea. Nyt olin kuitenkin koko aamupäivän kulkenut koivikoissa ja kosteikoissa, ainoastaan piipahtanut jonkun vaaran kupeessa sen verran, että hetken päässyt kulkemaan paljakkaa pitkin. Ja se kapea polku onkin kyllä ollut mönkijäura. Näinkin yksinkertaisten asioiden havainnoiminen riippuu säästä ja mielialasta jne. Kuinkahan paljon elämässä on muitankin ns. ”varmoja havaintoja”, syntyneitä muisti- ja mielikuvia, jotka uudelleen koettaessa osoittautuisivatkin ihan erilaisiksi? Ja näiden mielikuvien varassa me sitten teemme päätöksiä ja luomme ennakkoluuloja.

Maaruskaa on ollut havaittavissa enenevissä määrin. Mustikanlehdet ovat paikoin jo kirkkaan punaiset. Muuten ruskan suhteen on vielä rauhallista, tosin tänään kyllä kiinnitin huomiota siihen, että paikoitellen koivun lehdet alkavat kellertää.

Pidin lounastauon Iisakkijärven tuvassa ihan sisätiloissa, koska alkoi taas sataa. Tauon aikana sade yltyi, ja lopulta vettä tuli kuin Esteristä itsestään. Päätin kuitenkin jatkaa matkaa. Kaatosade ei haitannut pätkääkään, oikeastaan se tuntui jopa hauskalta. Saada nyt tähän loppuun oikein kunnon sade. Enää ei haitannut, vaikka kuinka kastuisi, sillä huomiselle oli joka tapauksessa kuivat vaatteet päällelaitettavaksi.

Iisakkijärven tuvan ja Silisjoen venelossin välinen pätkä on ihan erilaista maastoa kuin muualla. Maapohja on hienoa hiekkaa ja polku kulkee harvan mäntymetsän keskellä. Menomatkalla ylitin joen, josta pääsi yli kengät riisumalla ja lahkeet käärimällä. Tällä kertaa, kun en mennytkään epähuomiossa yli mönkijäuran kohdasta, vaan siitä mistä ihmisten polku on merkitty kulkemaan, pääsi samaisen puropahasen ylittämään muutamalla askeleella kiveltä kivelle – kengät jalassa ja kuivin jaloin.

Kuva23.1
Maapohja oli hiekkaista.

Ymmärrettävästi loppupäivänkin ajatukset liittyivät suurilta osin perille pääsyyn ja tämän vaelluksen loppumiseen. Huomasin, ettei minulla ollut koti-ikävää, eivätkä ajatukset olleet lainkaan ”kiva päästä omaan kotiin” tai ”mukava nukkua taas omassa sängyssä”. Olen jotenkin koko retken ajan kokenut olevani kotonani, vain eri kodissa kuin normaalisti.

Kuva23.3
Veikkaan, että lisäkyltti on tullut Repoveden silta-casen jälkeen.

Kodin kaipuun sijaan mielessä pyöri ajatuksia autolle saapumisen riemusta, puhtaista ja kuivista vaatteista, mahdollisesti menetettyjen kilojen määrästä, Facebook-päivityksestä, pizzasta lounaalla, yöstä Sodankylässä, lämpimästä suihkusta, näin muutamia mainitakseni. Ja tietysti rakkaista ihmisistä, vanhoista ystävistä, uusista tuttavuuksista ja perheenjäsenistä.

Sellaisista ajatuksista täyttyi vaeltajan mieli viimeisenä sateisena iltapäivänä. Koko ajan oli vain hyvä olla. Ja kun vaeltaja uppoutui liikaa ajatuksiinsa ja meinasi kompastua kiveen tai juurakkoon, muistui taas mieleen: ”Älähän kiirehdi.”

Olin mielessäni ajatellut jääväni yöksi Opukasjärvelle, tekeväni kunnon tulet ja fiillisteleväni viimeisen illan merkeissä. Rankat sadekuurot kuitenkin kirjaimellisesti vesittivät tuon suunnitelman. Opuskasjärven tupa oli talvella palanut, joten pidin pitkän päivällistauon puuvajassa sateelta suojassa. Ei siihen tehnyt mieli jäädä iltaa istumaan. Tuumasin siis, että kun nyt ei muutakaan tekemistä oikein ole, niin voisin yhtä hyvin käppäillä vielä hetken eteenpäin ja lyhentää näin huomista taivalta.

Kuva23.2
Voiko ruokaa kutsua riistapadaksi, jos siinä on 0,7% poronlihaa?

Se hetki kesti lopulta noin 7 kilometriä. Ei ollut kummoinenkaan leiripaikka, mutta se ei nyt haitannut. Laitoin teltan pystyyn ja sukelsin viimeistä kertaa sisälle. Sade ropisi kattoon, kuten niin monesti aikaisemminkin. Vähiin se käy ennen kuin loppuu. Nukahdin.

 

Päivä 24 Sunddejávri -Sevettijärvi (7,8km)

 Aamulla keitin vain kahvit ja suorastaan nakkasin tavarat rinkkaan. Matka sujui vauhdilla, vaikka polku olikin kivikkoinen ja paikoitellen jopa hankalakulkuinen. Tällä kertaa en eksynyt kuten toiseen suuntaan tullessa, vaan pysyin kiltisti merkityllä reitillä. Viimeinen etappi oli tämän johdosta toista kilometriä lyhyempi.

Hiukan ennen Sevettijärvelle saapumistani kuulin jonkin linnun äänen. Se oli todella voimakas ääni, ei siis mikään pikkulintu. Ääni vielä komeasti kaikui jostain vaaranseinämästä. Se oli majesteetillinen ääni. Myöhemmin kotona googlaamalla tunnistin äänen piekanaksi.

Sevettijärvi. Vaelluksen loppuminen. Autolle saapuessani ajatukset heittivät melkoista volttisarjaa. Onnistumisen riemua, epäuskoa, haikeutta. Ja nälkää, sillä en ollut syönyt lainkaan aamupalaa. Vaihdoin ”semipuhtaat” vaatteet päälle, kirjoitin nopeasti muutaman sanan reissuvihkoon, blogipäivitys. Ja sen jälkeen suunta kirjaimellisesti kohti lounasta, sekä ilmansuuntaa että ruokaa.

Kuva24.1
Kävelymatka takana, automatka edessä. Ja hymy on herkässä.

Hiukan ennen Kaamasen risteystä alkoi sataa. Nostin jalan kaasulta ja aloin katsoa pysähtymispaikkaa, sillä pitäähän rinkkaan laittaa sadesuoja… Hohhoi, tästä alkaa piiiiiitkä sopeutuminen normaaliin maailmaanmenoon.

UNADJUSTEDNONRAW_thumb_15a0
Tässä kuvassa jotenkin tiivistyy koko vaelluksen seesteisyys ja kauneus.

P.S Tähän loppuun voisin kirjoitella erilaista hehkutusta superlatiiveilla höystettynä. Ja sitä voisi jatkaa sivukaupalla. Toivottavasti olen kuitenkin jollain tavoin saanut maalattua mieleesi kuvaa siitä, minkälainen matkani oli. Ehkäpä yritän myöhemmin koota ajatuksista yhteenvedon, mutta nyt en löydä sopivia sanoja.

P.P.S Lupasin ilmoittaa, kun tilanne kenkien märkyyden suhteen muuttuu. Perille pääsystä on nyt 4 viikkoa, ja kengät ovat täysin kuivuneet!

 

 

One thought

Vastaa