Päivä 18 (Utsjoki-) Mieraslompolo-Bajimus Havgajávri (16,7km)

Tänäänkin satoi aamulla ja lähtö venyi. Venyminen ei tosin tällä kertaa johtunut sateesta vaan bussin aikataulusta. Hiukan joutui keräilemään motivaatiota lähteä liikkeelle, kun ennusteista huolimatta vettä tuli taivaalta. Taas. Bussissa oli kuitenkin onneksi katto, joten selvisin kuivana Utsjoelta Mieraslompoloon, josta oli suunnitelmissa kävellä ensin mönkijäuraa pitkin Nihkavaddalle, siitä Adolfin kammin kautta erämaata pitkin Sevetti-Pulmanki -reitille ja reittiä pitkin takaisin Sevettijärvelle. Hiukan ennen bussikyydin päättymistä sää poutaantui ja hetken kadoksissa ollut innostuskin palasi.

Muutaman kilometrin käveltyäni takaani tuli mönkijä. Oikein vanha kunnon Lapin ukko. Tiedättehän tyypin – pieni, laiha ja sitkeä. Vähän tunturikoivumainen käppyrä. Ukko pysähtyi kohdalleni, ja kehonkielestä ja ilmeistä paistoi kilometrien päähän läpi, että hän oli innoissaan. Kuin pikkupoika täpinöissään odottaisi, että saa kertoa uudesta leikkiautostaan. Malttoi kuitenkin ensin kysyä, mihin olen matkalla. Tuskin edes kuuli vastaustani, kun suusta jo pääsi se, mitä halusi kertoa: ”Näin punikkitatin!” Ja harvahko purukalusto vain vilkkui hymyn seasta. Katseeni, ilmeeni ja varmaan vartalokin oli yhtä kysymysmerkkiä, sillä itse en nyt tatista lähtisi noin isoa asiaa tekemään. Taisi ukkokin tuon huomata ja jatkoi: ”Olen poromies, ja tatit tarkoittavat 3kg per vasa. Tulee hyvä vuosi.” Enpä olisi tuotakaan tiennyt, että porot tykkäävät tateista. En ehkä olisi edes uskonut todeksi, mutta ukon huonosti piilotetun intopiukeuden nähtyäni ei asiasta ollut epäselvyyksiä. Olisi varmasti hihkunut ja hyppinyt tasajalkaa, jos ei olisi sillä menettänyt Lapin ukon kylmänviileää äijyyttä. Nyt siitä meni vain osa.

Kuva18.1
Kaldoaivin valtatie.

Oli oikein nautinto kävellä. Poutasää, ei liian kylmä eikä kuuma, ja tasainen polun pohja mahdollistivat sen, että pystyi katselemaan muutakin kuin kengänkärkiä. Maasto nousi ja puut harvenivat. Riekkoperhe ammahti lentoon melkein jalkojeni juuresta. Koivikoissa näkyi samanlaisia pystyynkuolleita osia kuin alkutaipaleella. Tuntui jotenkin kotoisalta olla taas Kaldoaivissa. Outoa, ettei kapustarintoja näkynyt missään. Ei tosin näkynyt muitakaan rintoja.

Pitkästä aikaa söin lounaan kesken päivämatkan. Sen kunniaksi päätin ottaa tauon pitkän kaavan mukaan ja pistää oikein tulet. Tiesin toki, että oli satanut päiväkausia ja että nuotion sytyttäminen voisi olla aika hankalaa, mutta päätin yrittää. Hetken siinä värkkäiltyäni sain lopulta nuotion syttymään ja veden kiehuvaksi. Olin hieman ylpeä. Ja hillityn innostunut kuin poromies tatista.

Tauon jälkeen kävely tuntui entistäkin kevyemmältä ja nautinnollisemmalta. Imin taas itseni täyteen karua kauneutta. Luksus riippuu aina tulosuunnasta. Jos edellisinä päivinä olisi ollut auringonpaistetta ja mukava kapea polku, olisi tämä pilvipouta ja leveä mönkijäura tuntuneet tylsiltä. Mutta sateiden ja kivikoiden jälkeen se oli lähes täydellinen yhdistelmä.

Kuva18.2
Vaeltajan luksusta.

Yleisesti kyllä mönkijäuraa ei oli kovin kiva kulkea. Ainakaan omasta mielestäni. Siinä häviää osa vaelluksen ydintä. Renkaanjäljet ja urat ja mutakuopat vievät mennessään osan siitä autiuden tunteesta, joka minua erämaissa kiehtoo.

Mietin siinä kävellessäni, miten totaalisesti aika onkaan menettänyt merkityksensä. Ja miten oma aikakäsitys on sekaisin kuin seinäkello. Tuntui siltä, että olin ollut tällä vaelluksella jo ikuisuuden. Ja että auto Sevettijärvellä oli vain hatara muistikuva jostain menneisyydestä. Ja kuitenkaan 2,5 viikkoa ei nyt niin kauhean pitkä aika ole. Vaellus oli siis tehnyt sen, mitä sen toivoinkin tekevän.

Viikonpäivistä ei ole enää pitkään aikaan ollut mitään käryä. Voi ihan hyvin olla maanantai tai torjantai tai perstai tai helluntai tai jokotai. Ei mitään väliä. Itselleni nyt on 18. päivä, eikä siis 18. elokuuta vaan päivä lähdöstä. Kai nyt muuten on elokuu?

Kuva18.3
Tänään on torjantai 33.8.

Leiripaikaksi valikoitui vaaran rinne. Otin alempaa purosta vettä mukaan, koska puronvarsi oli liian soinen leiriytymistä varten. Ruoan ja minttukaakaon jälkeen tepsuttelin vielä laelle ihastelemaan näkymää pienelle järvelle. Järven takana taivaanrannassa oli jo pieni pilvetön viiru. Kuin lupaus paremmasta huomisesta.

Illalla makuupussiin kääriytyneenä tuli jotenkin todella hyvä olo. Ei niin, että on vain hyvä mieli, vaan sellainen kokovartalohyvä. Sellainen, jossa varpaatkin hymyilevät. Siinä hetkessä kai sopivasti sekoittui mennen matkan muistelut, tämänhetkinen hyvä olo ja tulevan taipaleen odotus. Käväisipä mieli hetken kotonakin.

Siinä hyvää olo fiilistellessäni kuulin tuttua öhinää ja mölinää. Jossain lähistöllä oli poroja. Äänet voimistuivat ja erotin ensin sorkkien kopsunan ja lopulta jopa leukojen louskutuksen. Ne olivat aivan teltan vieressä. Yritin hiirenhiljaa kaivaa kameran esiin, avata sisäteltan vetoketjun ja räpsäistä teltan liepeen alta täydellisen kuvan porosta syömässä. Mutta koska hiirenhiljaisuus ei ihan onnistunut, oli lopputuloksena huonosti tarkentunut hämäräkuva ilman poroja.

Kuva18.4
Pororavintola teltan edustalla.

Porojen poistuttua totesin, että oli muuten hyvä että pitivät sopivasti ääntä lähestyessään. Jos ei olisi tiennyt tulijoita poroiksi, olisi tunnelma teltassa saattanut olla lievästi jännittyneempi.

Päivä 19 Bajimus Havgajávri-Vustenjávri (19,0km)

Aamulla teltasta ulos kömmittyäni huomasin eilisiltaisten porojen käyneen noin metrin päässä teltasta. Toisella puolella telttaa oli hiekassa tuoreet sorkanjäljet ja toisella puolella yhtä lähellä oli tongittu jäkälikköä.

Matka jatkui pitkin mönkijäuraa. Aamupäivällä hetken aikaa paistoi jopa aurinko. Olemisen ja menemisen keveys olivat lähes euforisia.

Kuva19.1
Erämaan tyyni hetki.

Oli aivan tyyni. Eikä lintujen ääniäkään kuulunut. Pysähdyin kuuntelemaan hiljaisuutta, joka oli niin totaalinen, että olisi voinut kuulla hyttysen pieraisevan. Jos siis olisi ollut hyttysiä. Ja jos ne nyt ylipäätään piereskelisivät.

Ajatukset alkoivat ajoittain karata Sevettijärvelle tai Tuusulaan. Onneksi ei kuitenkaan ole vielä tullut sellaista nyt-vaan-äkkiä-maaliin -ajatusta, vaan edelleen nautiskelen kiireettömyydestä.

Päivän kävely meni välillä auringonpaisteesta nauttiessa ja välillä seuraavaa paistetta odotellessa. Askel oli kuitenkin kokoajan kevyt. Päätin huiputtaa Kaldoaivin erämaan korkeimman kohdan, Guorboaivin (443m), vielä tänään. Huomisesta säästä kun ei koskaan tiedä.

Kuva19.4

Kuva19.5
Yhteensä 360° kuvaa Guorboaivin laelta.

Yhden ärsyttävän ”välihuipun” jälkeen olin lopulta laella. Ja taas, silmänkantamattomiin tuntureita ja vaaroja, soita ja aapoja, notkelmia ja laaksoja, järviä ja lampia. Pysäyttävä ja koskettava näky. Huipulla oli vanha kolmiomittaustorni, joka oli sortunut. Jäljistä päätellen jo ajat sitten. Huipulla oli tietenkin myös kulkijoiden kasaama kivikeko.

Kuva19.6
Kolmiomittaustornin rauniot.
Kuva19.7
Oli siellä välillä muutama ötökkäkin.

Kivikeko ei kuitenkaan mielestäni ollut aivan huipulla. Korkeimmassa kohdassa oli pieni kivi. Kaikinpuolin tavallinen ja enimmäkseen maahan hautautunut. Harmaa, niin kuin muutkin kivet. Pelkästään katsomalla, se ei herättäisi kenessäkään pienintäkään mielenkiintoa. Se ei ollut veden pyöristämä kaunis rantakivi, ei upean valkoinen marmori, eikä järkälemäinen lohkare. Mutta siinä se nökötti, koko 2924km2 kokoisen Kaldoaivin erämaan korkeimmalla paikalla. Valitettavan usein mekin näemme toisissa ihmisissä ja itsessämmekin vain tavallisen, maahan uponneen, harmaan kiven, sivuuttaen sen ainutlaatuisuuden, mikä meissä kaikissa kuitenkin on.

Kuva19.8
Kaldoaivin korkein kivi.

Unohtakaa se, että väitin Paistuntureilta löytyvän maailman parhaan telttapaikan. Se onkin nimittäin Kaldoaivissa. Tasalakinen kumpumainen kannas. Toisella puolella on Vustenjávri kirkkaan sinisine vesineen. Muutama vesilintu sukeltelemassa ateriaa. Toisella puolella on pieni tunturijärvi, jonka vesi on kristallinkirkasta. Se on matala, syvimmilläänkin vain polveen asti ja sen rannat ovat laakeaa kivikkoa, paitsi kaksi pientä hiekkarantaa. Paikka on sen verran korkealla, että Vustenjávrin takana näkyy erämaata aina Norjan korkeammille vuorille asti. Yhdestä suunnasta näkymän täyttää Guorboaivi, jonka juurella paikka sijaitsee. Poroja käyskentelee lähistöllä, mutta muuten on täydellisen hiljaista ja rauhallista. Auringonlasku tulee olemaan upea, yritän olla silloin hereillä.

Kuva19.9
Täydellinen telttapaikka.

Peseydyin ja pyykkäsin ja istuin pitkään ihailemassa maisemaa. Hetken vielä tutkailin karttaa ja vetäydyin sitten yöpuulle, mutta laitoin toki kellon soimaan auringonlaskun aikaan.

Kuva19.10
Kristallinkirkas tunturilampi.

Heräsin juuri sopivasti katselemaan auringonlaskua. Tuuli oli kylmä, mutta mieli lämmin. Upea auringonlasku oli kuin kirsikka kakun päällä tälle hienolle leiripaikalle. Tai oikeastaan se oli pieni kermavaahtopursotus, joka oli kirsikan päällä, joka oli kakun päällä.

Kuva19.11
Kermavaahto, kirsikka ja kakku.

Päivä 20 Vustenjávri- Adolfin kammi-Junkers  (12,9km)

Yöllä tuuli voimistui ja, yllätys yllätys, kääntyi perinteisen 90°. Mikä hemmetti siinä on, että joka kerta, kun aamulla tuulee, on suunta aina tuon 90° eri kuin illalla. Seuraavan kerran pystytän teltan jo valmiiksi siihen aamutuulen asentoon.

Kuva20.1
Yksi Kaldoaivin lukemattomista järvistä.

Muutaman kilometrin kuljettuani jo tutuksi tullutta mönkijäuraa tuli aika jättää sille hyvästit ja siirtyä taas poluttomalle taipaleelle kohti Adolfin kammia.

Olin jo keväällä tietokoneella, Garmin BaseCampilla, ja paperikartoilla hahmotellut reitit näille poluttomillekin osuuksille, jotta olisi jonkunlainen suunnitelma, josta sitten poiketa. Suunnitteluvaihe oli kuin tietokonepeli, ja nyt olin sitten täällä sen pelin Super-Mariona pomppimassa mättäältä mättäälle, väistelemässä suonsilmiä ja taistelemassa karhuja vastaan. Olin aina välillä kuulevinani: ”Ti-ti-dii. Level 8. New record. Ti-ti-dii”.

Kuva20.2
Outo niemi. Kuin ihmisen rakentama.

Vaikka melko hyvin olisi suunnitelmat olleetkin toteutettavissa sellaisenaan, ei niitä onneksi oltu tähän peliin koodattu pysyviksi. Aika monta kertaa matkan varrella on reitti muuttunut, koska jostain pääseekin kuivempana tai ihan vaan koska halusin käydä jonkun vaaran laella katsomassa, miten maailma makaa sieltä katsottuna.

Saavuin juuri sopivasti lounasaikaan putoukselle, joka on aivan Adolfin kammin vieressä. Söin lounaan siinä, koska enemmän kiinnosti luonnon tekemän taideteos kuin ihmisen tekemä rakennus.

Kuva20.3
Tästä se putous alkaa.
Kuva20.4
Ja suunta on vain alaspäin.
Kuva20.5
Putouksen alla oli mukava uittaa varpaita.

Tosin nyt täytyy kyllä myöntää, että kammi osoittautui todella sieväksi ja viihtyisäksi. Ei isoa pirttipöytää niin kuin autiotuvissa, vaan pieni kirjoituspöytä, jonka ääressä oli tätäkin hyvä kirjoittaa. Mielikuvitukseni lähti laukalle. Kuvittelin, että kammissa asuisi erakoitunut kirjailija, joka kirvestä heilutellen ajoi tunkeutujat tiehensä, ja palasi sitten kirjansa pariin… mikä lie ajatus tuokin ollut.

Kuva20.6
Kodikas Adolfin kammi
Kuva20.7
Kammi sisältä

Kammilta matka jatkui kohti Ylä-Pulmankijärven pohjoispäästä lähtevää Pulmankijokea. Tuntui hassulta, että 2,5 viikkoa takaperin olin samaisen joen toisessa päässä. Silloin ylitys oli siltaa pitkin, nyt pääsi kahluuhommiin. Löysin nopeasti kohdan, jossa vettä ei ollut edes polviin asti, joten ylityksessä ei ongelmia.

Ei oikeastaan pitäisi puhua joen ylityksestä. Paitsi jos menee siltaa pitkin. Tai on Jeesus. Kahlaamalla tapahtuu joen lävistys eikä ylitys.

Kuva20.8
Hyvä joenlävistyspaikka.

Pulmankijoelta on vain kivenheiton matka sodanaikaislle Junkersin raadolle. Neuvostohävittäjä sen aikoinaan ampui alas, mutta jonkinlainen pakkolasku onnistui, sillä koko miehistö selvisi rytäkästä hengissä.

Lentokoneen raato keskellä erämaata on irvokas näky. Monellakin tapaa. Samalla, kun se kertoo sodan julmuudesta ja siitä ettei niistä ajoista nyt kuitenkaan niin kauhean kauaa ole, se kertoo karulla tavalla myös siitä, kuinka me ihmiset olemme jättäneet jälkemme perimmäisiinkin erämaihin.

Kuva20.9
Muistutus sodan julmuudesta.

Laitoin leirin pienen lammen rantaan vähän matkan päähän Junkersista. Tuuli oli todella kova, mutta päätin jättää toteuttamatta aiemman uhkaukseni teltan pystyttämisestä vasten odotettua suunnanmuutosta. Laitoin se kiltisti nykyisten olosuhteiden mukaisesti. Ei taida minusta olla kapinalliseksi…

Kuva20.12
Kivirikko
Kuva20.10
Käppyrä ja taivas

Päivällä rupesin vähän laskeskelemaan, että olisin Sevettijärvellä jo sunnuntaina. Illemmalla katselin karttaa ja etäisyyksiä tarkemmin ja päätin, että maanantai on hyvä päivä saapua perille. Sunnuntai olisi mahdollinen, mutta miksi ihmeessä alkaisin nyt kiirehtiä, kun aikaa ja ruokaa on vielä yllinkyllin. Nautiskellaan tästä ihan loppuun saakka.

Ajatukset perillepääsyn suhteen ovat ristiriitaiset. Toisaalta ajatus ystävien näkemisestä ja suihkusta jne tuntuu jo houkuttelevalta. Tulin lopulta siihen tulokseen, että jos nyt joku toisi lisää ruokaa ja sanoisi, että loman jatkuminen on työnantajalle ookoo, niin lähtisin uudelle kierrokselle.

Ai niin. Lupasin ilmoittaa, kun tilanne muuttuu. Kengät eivät ole enää lits-läts -märät vaan ainoastaan kosteat. Juhlapäivä!

Kuva20.11
Leiripaikka järven rannalla.

2 thoughts

  1. Onpa raikasta kerrontaa. Itsekin tuntureissa kolunneena, siis kerran puolta lyhyemmän taipaleen, voin hyvin aistia äärettömyyden ja tässä ja nyt yhtäaikaisuuden, luonnon jylhyyden ja herkät yksityiskohdat. Ajantaju on kuin eläkekäisellä: kello on nyt noin puoli syyskuu. Tarinointia lukiessa jos ei nyt menokenkä ihan vipata, niin ainakin niitä voisi rasvata. Kiitos 😅

Vastaa