Päivä 1 Sevettijärvi-Silisjoki (18,8km)

Siitä se sitten lähti, Sevettijärveltä kolttasaamelaisten perinnetalon parkkipaikalta. Aikaa kokonainen kuukausi ja alustava reitti 350km. Auto lukkoon ja avaimet visusti talteen rinkkaan pienessä minigrip-pussissa. Otin ensimmäisen askelen ja matka oli alkanut. Askel numero 1/700000. Ja se meni heti harhaan.

Parkkipaikalla oli puinen opastekyltti Pulmankijärven reitille, mutta katsoin GPS:stä että polku kääntyy hetken päästä vasemmalle, joten voin hyvin mennä perinnetalon ulkonäyttelyn kautta. Niin tein ja lähdin seuraamaan polkua kahden lammen välistä, aivan kuten gepsi neuvoi. Ihmettelin toki, ettei polun varressa ollut merkkejä, puutolppia tai maalitäpliä puissa. Ja sitten polku loppui. Päättelin, että oli tehty uudelleenreititys eikä gepsin karttaan se tietenkään päivity. Myöhemmin totesin, että tuo karttavirhe oli kyllä todella vanha, sillä ihan vuodessa tai kahdessakaan ei polku kasva niin umpeen, ettei sitä enää näe. Jatkoin siis umpimetsää pitkin ”vanhan reitin” mukaisesti ajatellen, että tuskin nyt koko reittiä on siirretty. Oikea polku löytyi parin kilometrin kulkemisen jälkeen, ja sekä kulku että mieli helpottuivat.

Kuva 1
Oikean polun löydyttyä kulku helpottui

Kieltämättä mielessä kävi muutamaankin kertaan ajatus ”Mitähän tästä oikein tulee, kun eksyy jo ensimetreillä. Ja vielä merkityllä reitillä.”, mutta päädyin lopulta siihen tulokseen, että mokailut on parempi hoitaa pois alta heti alussa, niin voi sitten jatkossa keskittyä tekemään oikeita päätöksiä.

Kun mielessä oli taas tilaa muillekin ajatuksille, niitä tulikin paljon. Mikään ei jäänyt kovin pitkäksi aikaa, vaan mieli pyöri aikamoista karuselliä. Olo oli jollain tapaa hyvin epätodellinen. Kuukausikaupalla tätä hetkeä oli suunniteltu ja odotettu, ja nyt se oli vaihtumassa todellisuudeksi. Absurdilta tuntui myös ajatus siitä, että edessä oli niin pitkä aika ja matka. Ilmassa oli auringonpaisteen lisäksi paljon odotusta, jännitystä ja innostusta. Mutta oli siinä myös pientä varjoa ja kysymysmerkkiä. Erityisesti jalkojen tilanne huolestutti. Kevättalvella kipeytyneitä kinttuja oli kuukausien ajan hoidettu fysioterapiassa ja hieronnoissa. Ja edelleen ne olivat siinä kunnossa, että aamulla sängystä kahvinkeittimelle siirtyminen eteni vahvasti linkkaamalla. Ei ihan optimaalinen lähtökohta pitkälle vaellukselle.

Alkumatka meni näitä pohtiessa ja saavuin nopeasti hiekkatielle, jota pitkin sillan yli. Ja sitten polku kääntyi tiettömään maastoon. Seuraava tie olisikin Pulmankijärvellä. Siinä hiekkatien varressa taukoa pitäessäni näin reissun ensimmäisen poron. Yleensähän ihminen on se, joka kulkee tietä pitkin eikä huomaa penkalla olevaa poroa, mutta nyt tilanne oli päinvastainen.

Kuva3
Nurinkuriset roolit

Pysähdyin lounastauolle pienen suojärven rannalle kallion päälle. Järven ranta näytti aluksi hiekkaiselta, mutta ”hiekka” olikin jotain levän tapaista, jota tuuli oli painanut rantaan. Jouduin siis hiukan kiertämään päästäkseni hakemaan vettä. Päätin ensimmäisen päivän kunniaksi tehdä ruoan ihan avotulella ja tein pienen nuotion. Kivistä kasattu nuotiopaikkakin oli jo valmiina. Aivan nuotiopaikan vieressä oli hirvenpapanoita. Luonnon tehokkuutta. Toisen keittiö on toisen vessa.

Kuva4
Pieniä lampia oli runsaasti
Kuva5
Lounas valmistumassa

Lämpömittari näytti varjossa +22° ja tuulikin hiukan, joten ei ollut yhtään liian kuuma. Ei myöskään ollut yhtään itikoita tai muitakaan ötököitä. Päätin ottaa pienet päiväunet. Siinä silmiä lepuuttaessani kuuntelin tuulta. Se synnyttää paljon erilaisia ääniä – suhinaa ja kohinaa, kauempana se kuulostaa melkeinpä autotien huminalta ja lähihaavan lehvistössä syntyy iloinen lepatus. Asioita, joihin ei normaaliarjessa tule kiinnittäneeksi huomiota.

Matka jatkui ja päivä lämpeni. Pidin juomataukoja aina, kun vettä oli tarjolla. Yhdellä pidemmällä tauolla otin kengät pois ja menin istumaan kivelle keskelle puroa jalat vedessä. Puron molemmilla puolilla oli laaja suoalue ja tuulikin oli tyyntynyt. Ihanteellinen paikka verenhimoisille pikkuystäville. Mutta koko pitkän tauon aikana en nähnyt yhtään hyttystä. Yhden poron vain. Siinä istuskellessani ihastelin ja ihmettelin yhden kiven muotoa. Vesi oli muokannut siihen erikoisen ”lipan”, todellisen design-tuotteen.

Kuva6
Design by Nature

Koko päivän askel oli jotenkin hutera ja horjuva. Polun pohjakin toki oli aika kivikkoinen, eikä kroppakaan ollut vielä tottunut rinkan kanssa kulkemiseen, mutta mietin silti, että varookohan noita jalkoja jo liiankin kanssa. Jos alkaa arastelemaan ja muuttaa normaalia kävelytyyliään, on aivan takuuvarmaa, että joku paikka kipeytyy. Päätin yrittää unohtaa koko jalat ja kävellä normaalisti.

Kuva2
Pirunpeltoja oli alkumatkasta paljon

Ajatukset kuitenkin hapuilivat ja horjuvat askeleita enemmän. Tuntui vaikealta uskoa, että oikeasti on nyt tässä. Jollain tapaa ei vielä ole päässyt kiinnittymään tähän hetkeen, vaan ajatukset poukkoilevat menneessä ja tulevassa enemmän kuin nykyhetkessä. No, eiköhän se mielikin tässä ala tasoittua, aikaa ainakin on riittävästi.

Saavuin Opukasjärven autiotuvalle, tai oikeastaan sen raunioille. Se paloi talvella maan tasalle. Tuntui irvokkaalta tehdä tulet päivällistä varten, kun vieressä oli palaneen tuvan rauniot. Vettä rannasta hakiessani huomasin, että järvessähän on hiekkaranta. Vaan tämäkin osoittautui ”valehiekaksi”. Yhdistelmä hiekkaa ja mutaa, johon crocsit upposivat nilkkaa myöten.

Kuva7
Opukasjärven tuvan rauniot
Kuva8
Valehiekkaranta

Syötyäni päätin jatkaa vielä matkaa hetken aikaa, ajatuksena leiriytyä noin kilometrin päässä olevalle Opukasjärven tulipaikalle Näätämöjoen rantaan. Siitä ei kuitenkaan löytynyt sopivaa paikkaa, johon teltan olisi saanut auringolta suojaan. Paikanvalinnassa kun piti ottaa huomioon myös se, että aurinko laskee vasta puolen yö tienoilla ja nousee jo kahdelta, alkaen heti nostaa teltan lämpöä. Jatkoin siis vielä matkaa. Sopiva leiripaikka löytyi lopulta Silisjoen venelossin jälkeen joen rantatörmältä. Upea paikka.

Kuva9
Silisjoki aurinkokylvyssä

Kävin päivän päätteeksi vielä uimassa joessa. Jos joku kertoo, että Silisjoessa on havaittu harvinainen tunturikatkarapu, niin tiedätte nyt mistä oikeasti on kyse.

Päivä 2 Silisjoki-Roussajärvi (18,0km)

Aamupalalla oli taas jaettu huone luonnon kanssa, tällä kertaa molemmilla keittiö. Joen toisella rannalla komea uros nautiskeli kaikessa rauhassa aamupalastaan, ja vastarannalla poro oli samoissa puuhissa. Se järsi jäkälää rannan tuntumassa ja kävi välillä ottamassa joesta huikan vettä palanpainikkeeksi. Oli kiva seurailla sen touhuja.

Alkumatka Iisakkijärven tuvalle asti oli todella erikoista maastoa. Maapohja on hienoa hiekkaa, joten pieniä hiekkadyynejä oli siellä täällä. Ihan hienoa hiekkaa. Kun Lähi-idältä näyttävässä hietikossa oli poronpaskat, tuntui siltä, että jokin tässä yhtälössä on yksinkertaisesti pielessä. Jotain on väärässä paikassa.

Kuva11
Lapin hiekkadyynejä

Ylitin pienen joentapaisen. Siitä selvisi ottamalla kengät pois ja käärimällä lahkeet. Vesi oli alhaalla. Kaikkialla muuallakin, joissa, puroissa ja soissa näki hyvin, miten kuiva kesä on ollut. Monet kosteikot, joissa poluista päätellen on aikaisemmin jouduttu kiertoreiteille, pystyi nyt kävelemään kuivin jaloin suoraan läpi.

Pysähdyin tauolle Iisakkijärven autiotuvalle. Kuukkelipariskunta tuli iloisesti tervehtimään tulijan, kenties ajatuksissa saada jotain ruokaa. Kuukkeli on pirteydessään, seurallisuudessaan ja uteliaisuudessaan ihan ylivoimaisesti oma suosikkilintuni. Kuumuus oli huomattavasti eilistä paahtavampaa. Aivan tyyntä ja mittari nousi varjossakin +27°.

Kuva13
Opasteet ja merkinnät on selkeitä, vaikka kilometrimäärät heittävätkin aikalailla
Kuva12
Aamupäivä oli vielä metsäistä

Lounaan päätin syödä risteyksessä, jossa reitti haarautuu Roussajärvelle tai suoraan Huikkimajoelle meneviksi. Jälleen paikka oli pienen lammen rannalla, suolampi sekin, mutta kirkasvetinen kuten käytännössä kaikki lätäköt täällä. Tällä kertaa käytin mukanani ollutta risukeitintä. Melkoista näpräämistä. Otin taas pienet tirsat ja muutenkin huilailin pidempään. Lämpö vaati veronsa.

Kummastelin siinä loikoillessani yhtä koivua. Se oli todella oudosti kasvanut ensin aivan killissä ja kippurassa, mutta jossain kohdassa alkanutkin kasvaa suoraan. Tuumasin, että tässä taitaa olla konkreettinen esimerkki sanonnasta ”alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo”.

Kuva14
Alku aina hankalaa…

Harvoin on Lapissa vaeltaessa tarvetta shortseille. On aina joko liian paljon hyttysiä tai liian vähän lämpöasteita. Nyt kuitenkin kiittelin oma fiksuuttani lisätä viime hetkillä shortsit pakkauslistalle. Auringossa mittari näytti enimmillään 40,7 ja maasto alkoi olla jo välillä aika paljakkaa, eli varjoon pääseminen oli harvinaista herkkua.

Kuva17
Roussajärven tienoilla alkoi maasto muuttua paljakaksi

Roussajärveä lähestyessäni oli täydellinen taukopaikka. Pieni puro ja minä keskellä puroa, jalat solisevassa vedessä viilentymässä. Muutaman metrin päässä tuo puro laski järveen, jonka syvänsiniseen pintaan aurinko loi upean sillan. Oli todella lämmin,  mutta järveltä tuleva leppoinen tuuli viilensi juuri sopivasti. Istuin siinä varmaan tunnin verran. Hetkestä ei puuttunut mitään.

Kuva15
Täydellinen tauko

Päivälliselle saavuin Roussajärven tuvalle. Pihan tulipaikalla oli norjalaismies, joka heti saavuttuani kysyi sujuvalla englannilla, olisiko minulla kenties nälkä, hänellä kun oli juuri kalaa paistumassa nuotiossa. Nälkä oli kurniva, ja ritilällä tirisevä kala, taisi olla harjusta, näytti herkulliselta. V#%&n kala-allergia! En saanut selvää, mistäpäin mies oli tulossa, mutta Näätämöön päin meinasi vielä illalla lähteä taivaltamaan. Itse harkitsin hetken, jäisinkö tuvalle yötä, mutta se oli niin kuuma, että päätin jatkaa vielä hetken matkaa, ja etsiä sitten hyvän telttapaikan. Sellainen löytyi parin kilometrin päästä pienen tunturilammen rantamilta.

Uintireissu vaihtui mutakylvyksi, sillä kun rantakiveltä astuin noin 15cm syvään veteen, humahtikin jalka nivusia myöten mutaan. Jalan sain helposti nostettua ylös, mutta crocsi jäi mutaan. Senkin sain lopulta pienen tonkimisen jälkeen kaivettua onnekkaasti talteen. Lopulta uimaanpääsykin onnistui toiselta rannalta, jossa kiviä pitkin pääsi uimasyvyydelle. Hyvä muistutus soiden petollisuudesta.

Kuva18
Kristallinkirkas mutajärvi
Kuva19
Kelpaa leiripaikaksi

Päivä 3 Roussajärvi-Tsaarajärvi (17,8km)

Heräsin aamulla viiden aikoihin auringon lämmittämään telttaan. Ympäristöstä kuului paljon lintujen ääniä, laulua, piipitystä ja kiljahteluja. En tunnistanut niistä ainuttakaan. Joskus oikein hävettää, miten heikko lajituntemus on niin eläinten kuin kasvienkin suhteen. Nousin ylös kuuden aikoihin. Oli niin lämmin, että tuulesta huolimatta shortseilla pärjäsi mainiosti. Hyttysiä oli taas pilvin pimein. Eikä siis ollut yhtään pilviä eikä lainkaan pimeää.

Huomasin retkikeittimenä toimivan Jetboilin olevan vielä herkempi tuulelle, kuin mitä olin odottanut. Vesi kattilassa ei meinannut lämmetä lainkaan, kun tuuli painoi lämmön pois kattilan alta. Ja nyt ei tosiaankaan ollut mikään myrskytuuli. Toivottavasti ei tule ongelmia myöhemmin.

Tunturipaljakassa ajauduin harhaan reitiltä, onneksi vain noin sadan metrin verran. Mietin, että juuri näin on kaikkein helpoin eksyä. Merkityllä reitillä ei aina kiinnitä riittävästi huomiota navigointiin ja kun ajatuksissaan kulkee, tulee helposti lähdettyä seuraamaan jotain risteävää polkua, oli se sitten ihmisten tai porojen tekemä. Tästäkin selvittiin kädenkäänteessä, tai oikeastaan jalankäänteessä. Takaisin reitille siis.

Kuva20
Huikkimajoen autiotupa

Koko matkan ajan, mutta erityisesti tänään, on ollut laajoja alueita aivan pystyyn kuollutta koivikkoa. Mietin, mikä tällaista tuhoa on saanut aikaan. Syy selvisi matkanjälkeisellä googlauksella. Syyllinen koivikoiden tuhoon on tunturimittarin toukka. Erityisesti huomion herätti kohta, jossa tuollainen kuollut metsä oli oudon vaaleanvihreässä heinikossa. Mystinen näky. Jotenkin mielessäni näystä puuttui vielä alhaalla leijuva usva ja noita keittämässä taikajuomiaan.

Kuva27
Noitaa vaille taikametsä

Poroja on näkynyt paljon. Muinakin päivinä kyllä, tänään ajoittain niin että kun yksi poroporukka kirmaa karkuun, niin seuraavan jo näkee ruokailemassa jossain lähistöllä. Niiden näkeminen ei enää aiheuta suurta innostusta, eikä kameraa tule kaivettua enää esiin. En tiedä mikä siinä on, mutta poro maastoutuu niin hyvin, että iPhonen kameran kuvissa niitä ei oikein erota, vaikka olisi ihan vieressä. Ja viereenhän ne eivät päästä.

Maasto oli jo suurilta osin tunturipaljakkaa. Upeita maisemia ja hienoja yksityiskohtia on niin paljon, että pitäisi koko ajan pysähdellä ottamaan kuvia. Kuvittelepa mielessäsi yksi upea valokuva tunturimaisemasta ja ajattele sitten, että erilaisia versioita ja variaatioita tuosta kuvasta on tuntikaupalla. Joka päivä. Ehkäpä sanonta ”siinä silmä lepää” tarkoittaakin sitä, että silmäkään ei varsinaisesti innostu jokaisesta uudesta postikorttimaisemasta. Se vain nauttii. Ja lepää.

Erään vaaran laella, juuri ennen Silisjoelle saapumista tapasin nuorekkaan pariskunnan koiran kanssa viettämässä taukoa pienen tunturikoivuryppään varjossa. Olivat Mieraslompolosta tulossa ja Näätämöön menossa. Hauska yhteensattuma, että heidän reittinsä Mieraslompolosta Adolfin kammin kautta tälle reitille on käytännössä täsmälleen sama reitti, jota olen suunnitellut kulkevani muutaman viikon päästä. Maailma on välillä oudon pieni.

Reitti kulkee kohdasta, jossa Gisttabeljohka ja Silisjoki yhdistyvät. Molemmista kahlataan ylitse. Paikka oli kerrassaan upea. Gistabbeljohkan koski ja ylempänä oleva putous sekä Silisjoen leveys olivat vaikuttavia. Tein tulet Silisjoen rannalle ja söin lounaan.

Kuva21
Silisjoen ylitys sujui kiviä pitkin pomppimalla

Iltapäivällä etenkin ylempänä rinteillä tuuli oli voimistunut tuoden kaivattua helpotusta auringon paahteeseen. Tämänkin päivä oli helteinen ja hiki virtasi valtoimenaan, joten pienikin tuulenvire tuntui autuaallisen virkistävältä. Loppupätkä Tsaarajärven tuvalle oli kuivuudesta huolimatta melko soinen ja märkä, mutta siitäkin selvittiin vielä kuivin jaloin. Tai olivat ne kyllä hiestä aivan märät, mutta kuitenkin.

Tsaarajärvellä tuuli oli jo voimakas; aallot pärskähtelivät rantakiviin ja aallokossa oli jopa vaahtopäitä. Saapuessani mietin mielessäni, että uskaltautuukohan sitä ollenkaan uimaan tänään.

Kuva24
Tsaarajärven autiotupa

Vettä on kulunut näinä päivinä aivan tolkuttomat määrät, 5-6 litraa päivittäin. Useaan otteeseen olen hämmästellyt ja ihastellut sitä, että täällä on juomakelpoista vettä tarjolla kaikkialla. En ole vielä kertaakaan kantanut enempää vettä mukanani kuin juomapullossa oleva 0,75 litraa. Ajatella, jos kaikki tämä vesi olisi täytynyt keittää. Puhumattakaan siitä, että se olisi pitänyt kantaa mukana.

Kuva26
Ne , jotka ovat käyttäneet ulkohuussia talvella, tietävät miksi petkele vessassa on tarpeen.

Tuvassa istuessani mietin nukkuako yön tuvassa vai teltassa. Tuvassa oli tukalan kuuma ja telttaa ei puolestaan saanut auringolta suojaan. No, lopulta aurinko meni pilveen (ensimmäistä kertaa tämän reissun aikana!) ja tupaankin sai kivan läpivedon ikkunat avaamalla. Ei siis enää väliä kummassa nukkuu. Päätin valita tällä kertaa tuvan, jos ei muita yöpyjiä tule.

Kuva25
Tsaarajärvi iltavaloissa

Liekö sinisestä taivaasta vai kirkkaista vesistä johtunut, että mielessä soi päivällä Sininen ja valkoinen. Vaan, aikaa ja mielikuvitusta ja auringonpaistetta kun on, tuli kertosäkeeseen aivan uudet lyriikat:

”Hikinen on otsa,
hikiset on kainalot sen.
Hikinen on kalju,
auringossa kimmeltäen
Punainen on niska,
punaiset on pohkeensa sen
Punainen on nenä
ja niin on myös kalju hikinen”

P.S Uskaltauduin uimaan, ja kyllä kannatti. Lilluin virkistävässä vedessä pitkään ja hinkkasin liat pois kropasta. Päätin hyvän fiiliksen vuoksi keittää vielä toiset minttukaakaot.

Vastaa