Nauris.

Vaelluksia suunnitellessa se hetki, kun on tyhjä paperi edessä, on kenties paras yksittäinen hetki koko harrastuksessa. Tai ainakin suunnitteluvaiheen kohokohta. Yhtenä kauniina päivänä vain päässä syttyy pienen pieni lamppu –mihinköhän sitä lähtisi ensi kerralla? Silloin on vain ajatus siitä, että joskus olisi kiva lähteä jonnekin, mutta kaikki muu on vielä kysymysmerkkejä. Milloin? Miten? Minne? Tunnetta on vaikea kuvata. Parasta siinä lienee se totaalinen vapaus; kukaan ei toivo/ vaadi/ odota/ pyydä mitään, vaan voi keskittyä siihen mitä itse haluaa. Yleensä en tuollaisessa ”itsekkyydessä” ole kovin hyvä, mutta vaellusten kanssa se tulee luonnostaan.

Tämän reissun idealamppu syttyi jo viime syksyllä. Kohde itseasiassa valikoitui hyvinkin nopeasti. Edelliskesänä kävin Käsivarressa ja sitä edellisenä Lapin itäosissa, mutta päälaki oli vielä kokonaan käymättä. Sinne siis. Reittivalikoimaa tarkastellessa luontoon.fi -sivuilta huomasin ensimmäisen reaktioni tarjolla oleviin Kevon kanjoniin ja Sevettijärvi-Pulmankijärvi -reitteihin olevan ”höh, noin lyhyitä”. Näköjään mieleni halusi pidempää irtiottoa. Muutaman hetken googlailun ja matkakertomusten lukemisen jälkeen törmäsin lopulta Minna Jakosuon ”kuukausi yksin erämaassa” -blogiteksteihin (https://erataival.com/2015/09/02/matkan-alku/).  Ahmin nuo hienosti kirjoitetut tarinat siltä istumalta, ja huomasin sen päässäni loistavan pienen idealampun muuttuneen vihreäksi – ”Mä haluun kans tollasen reissun”. Suuntaviivat alkoivat hahmottua ja reittikin asettua kartalle. Minä, erämaa, (hyttyset), kuukausi, noin 350km…

Päälaki2018_kartta
Alustava reittisuunnitelma

Itselleni uusia ulottuvuuksia tällä vaelluksella on useita. Ensinnäkin matkan pituus, sekä aikana että kilometreinä ajateltuna, on vähintään tuplat verrattuna aikaisempiin retkiini, mikä tietysti asetti omat haasteensa varusteisiin. Piti miettiä vähän tarkemmin, minkälaista murkinaa ja murikkaa rinkkaansa pakkaa. Toinen uusi jännittävä ominaisuus on se, ettei reitti ole mikään merkitty vaellusreitti (vaikka toki niitäkin pätkiä matkan varrelle sattuu). Kartan ja kompassin kanssa kulkeminen on kuitenkin aika eri asia kuin vaikkapa valkoisten pisteiden seuraaminen polulla.

Suurin uusi ajatus on kuitenkin suunnitelmattomuudessa. Tai se nyt on väärä sana, ja kuulostaa jopa vaaralliselta. Tarkoitan sitä, että tällä kertaa ei reitti ole kiveen hakattu, vaikka suunnitelma onkin olemassa. Mitään päivämatkoja tai muita ei ole mietitty kuin sillä tarkkuudella, että mihin asti ruoka riittää. Jos siltä tuntuu, voin kävelyn sijasta laittaakin leirin pystyyn ja olla viikon siinä. Tärkeämpää on se, että on aikaa eikä ole kiire minnekään, kuin se kuinka paljon kilometrejä kertyy tai mikä on keskinopeus. Yritän kai jotenkin sanoa, että tällä kertaa kaikki suorittaminen saa jäädä kotiin, ja aion kerrankin kuunnella itseäni ja tehdä niin kuin hyvältä tuntuu. Samalla tietenkin nauttien Lapin erämaiden karusta kauneudesta.

IMG_2490
Pala kauneutta erämaassa. Kuva Käsivarresta 2017

Kirjoittamisen kanssa tyhjä paperi ei ole lainkaan paras. Ajatukseni oli alkaa sillekin paperille saamaan täytettä heti alusta saakka ja kirjoitella suunnittelusta ja valmistautumisesta, mutta niin vain aa-nelonen pysyi koskemattomana tähän päivään asti. Ja vaelluksen startti on sentään ylihuomenna. Aloitusta helpottaakseni päädyin lopulta arpomaan kolme ensimmäistä kirjainta, koska sittenhän alku olisikin jo suoritettu. Ehkäpä kynä lähtisi siitä rullaamaan. Arvonnan tuloksena kirjaimet olivat N, A ja U. Ensimmäisenä mieleeni juolahti nauta, liekö ollut hiukan nälkä, mutta ajattelin etten halua heti aluksi karkottaa kasvissyöjiä pois. Naula taas olisi ollut liian aggressiivinen, joten päädyin mukavan pyöreään ja harmittomaan sanaan. Nauris.

Suosittelen lämpimästä nauriiden ja muiden juuresten käyttöä kirjallisen inspiraation lähteenä, sillä nyt jo uskallan lupailla, että seuraava kirjoitus tulee huomenissa…

Vastaa